Istun rannalla suurella kivellä. Pidättelen itkua, koska tyttö on lähellä kalastamassa. Hänelle soitettiin juuri, että lähtisi perjantaina ryyppäämään mökille muutaman kaverin kanssa. En uskalla sanoa mitään. Yksin ollessani hajoilen todella pahasti. Jokainen minuutti saa minut haluamaan kuolemaa enemmän. Aina kun olen yksin. Ja minulla ei ole muita kuin tyttö. Hän on ainoa joka saa minun pääni käännettyä.

Ja perjantaina olisi tapaaminenkin. Mitä sanon? Että kaikki on hyvin, vaikka salaa vajoan vajoan vajoan, eikä kukaan näe sitä. Olen oppinut näyttelemään paremmin. Paljon paremmin. Kukaan ei näe. Ei kukaan.

Täällä on onneksi kaunista. Rauhallista. Kylmää. Kohisevaa.

yritän päivä toisensa jälkeen solmia ja ommella itseäni takaisin kasaan, mutta hajoan aina uudelleen. repeilen liitoksistani, sydän lyö ja halkeilee surusta. musta ei jätä rauhaan. tuntuu, että hukun tähän kammottavaan vellovaan mustaan, pahaan tunteeseen. se ei jätä minua rauhaan. se on aina kaikkialla.

olen ehkä noussut hieman, mutta sitten minut on pudotettu takaisin alas. maan rakoon, kuiluun, synkkiin vesiin ja kuohuaviin meriin. olen miettinyt kuolemaa jälleen ihan liikaa. ehkä siksi, että minulla on ollut mahdollisuus nyt lopettaa kaikki ja olla jopa hiukan hymyileväinen juuri sillä hetkellä.

hukuttaudunko auringonlaskun aikaan jokeen? vai hukuttaudunko sinne nyt heti? hyppäänkö entisen kouluni katolta, sillä siellä minua kiusattiin viisi vuotta. teroitanko veitset teräviksi ja lyön reisivaltimoon? otanko liian monta kourallista lääkkeitä ja vajoan kylpyhuoneen lattialle?

en tiedä, mutta kuoleman romatisointi on ihanaa. kuolemasta on tullut uusin rakkauteni.

äitini serkku hyppäsi alas parvekkeelta. hän ei enää koskaan tule takaisin. jos hän selviää, hän on aivokuollut.