huomenna tilaamani vaatteet saapuvat. ainakin toivon niin. en malta enää odottaa. tahdon pukeutua mekkoon ja sulkapantaan.

mietin kauan aihetta mistä kirjoittaa teille. ja sitten keksin kirjoittaa hieman unelmistani ja häpeän tunteesta. olen pienestä asti unelmoinut kirjailijan ammatista. haluaisin kirjoittaa leipätyökseni. haluaisin kirjoittaa runokokoelmia ja novellikokoelmia. haluaisin ehkä kirjoittaa lehteen. mitä vain. tahdon kirjoittaa. unelmoin punaisesta omakotitalosta, isosta pihasta ja pihakeinusta (joka on puhtaan valkoinen). unelmoin lapsistakin toisinaan.

aloin miettiä häpeää hetki sitten keskusteltuani jotain enkelitytön kanssa. minä todellakin häpeän itseäni. häpeän sairauksiani. häpeän sitä, että olen masentunut. häpeän ahdistuneisuuttani. häpeän typeriä pelkotilojani. häpeän häpeä häpeän ulkonäköäni. mutta en minä silti jaksa välittää. minä annan kyllä ihmisten puhua minusta. haluan antaa sellaisen kuvan ihmisille, että "mitä sitten vaikka olenkin masentunut ja ahdistunut? mitä sitten. en minä sille mitään voi.". pelkään ihmisten reaktiota, mutta en silti anna sen vaikuttaa siihen, että saako minun asioistani puhua vai ei. ei sillä ole väliä.

häpeän itseäni varmaan siksi niin paljon, että minua hävetään. isäni ja äitini häpeävät minua. heidän rakas esikoisensa ei lukenutkaan itselleen ammattia. ei käynyt hienoja kouluja tai mennyt edes töihin. ja he sanovat sen kyllä suoraan. he eivät kysyttäessä kehtaa vastata, että mitä minä nykyään teen. tai jos joku kysyy, että missä opiskelen.. isä vaihtaa puheenaihetta.

häpeän itseäni ihan syystä.