elämäni on muuttunut hiukan. mietin enemmän syömisiäni kuin koskaan. itkin eilen tytön sylissä jälleen kerran sitä, että olen ruma ja vastenmielinen. tyttö silitti päätä ja sanoi, että kaikki hyvin, itke vain. itkin pitkästä aikaa.. puhuin pitkästä aikaa.

en nykyään puhu tai kirjoita siitä, miltä tuntuu. en osaa. kaikilla on niin paljon helpompaa kun pidän vain turpani kiinni ja hymyilen nätisti.
en jaksa sitä enää. minun on pakko puhua. pää hajoaa.

painan xx kiloa liikaa.

Olen elossa. Se on hyvä, eikö?

En ole löytänyt aikaa kirjoittaa. Ei ole ollut sanoja. Pään sisällä on usvaista ja sekavaa. Hengitän pahaa oloa pois, itken rumuuttani tytön sylissä, kirjoitan päiväkirjaa. Sellaisia päiviä minulla on ollut.

Tiistaina on kaksi tapaamista. En jaksa. Itkettää edes ajatella niihin menemistä. Se on raskasta. Raha-asiat, mielialat.. En jaksa puhua mistään kenellekään. Olen nykyään sulkeutuneempi kuin koskaan. En minä enää puhu ajatuksiani ilmaan. En halua, että kukaan kuulee minua, kukaan näkee miten minuun oikeasti sattuu.

Olen ollut vanhempieni luona jo yli viikon. Täällä on turvallista. Täällä en ole yksin. Olen itkenyt täällä vähemmän kuin kotona. Itken nykyään ihan liikaa. Itken pahaa oloa ja sitä, etten näytä hyvältä. Etten minä olekaan kaunis. Itken jatkuvasti, liikaa, turhaa.