yritän päivä toisensa jälkeen solmia ja ommella itseäni takaisin kasaan, mutta hajoan aina uudelleen. repeilen liitoksistani, sydän lyö ja halkeilee surusta. musta ei jätä rauhaan. tuntuu, että hukun tähän kammottavaan vellovaan mustaan, pahaan tunteeseen. se ei jätä minua rauhaan. se on aina kaikkialla.
olen ehkä noussut hieman, mutta sitten minut on pudotettu takaisin alas. maan rakoon, kuiluun, synkkiin vesiin ja kuohuaviin meriin. olen miettinyt kuolemaa jälleen ihan liikaa. ehkä siksi, että minulla on ollut mahdollisuus nyt lopettaa kaikki ja olla jopa hiukan hymyileväinen juuri sillä hetkellä.
hukuttaudunko auringonlaskun aikaan jokeen? vai hukuttaudunko sinne nyt heti? hyppäänkö entisen kouluni katolta, sillä siellä minua kiusattiin viisi vuotta. teroitanko veitset teräviksi ja lyön reisivaltimoon? otanko liian monta kourallista lääkkeitä ja vajoan kylpyhuoneen lattialle?
en tiedä, mutta kuoleman romatisointi on ihanaa. kuolemasta on tullut uusin rakkauteni.
äitini serkku hyppäsi alas parvekkeelta. hän ei enää koskaan tule takaisin. jos hän selviää, hän on aivokuollut.
Löysin blogisi ja minulle tuli surullinen olo teksteistäsi. Minä itse kirjoitan paljon ja huomaan sinun teksteissäsi paljon toivoa, kauneutta ja lahjakkuutta. Uskon että tuollaisilla teksteillä voit todellakin saavuttaa jotain. Maailmassa on paljon hyvää ja kaunista mutta sinä et vielä näe sitä. Jonakin kauniina aamuna heräät ja näet maailman hyvyyden. Paljon tsemppiä sinulle ja toivon että hakeudut tekstiesi kanssa jonnekkin. Sinun elämäsi on vielä mahdollisuuksia täynnä.
VastaaPoista