yöllä lopetin puhelun ahdistuneempana kuin koskaan. onko itsekästä, että toivoin puhelua, jossa kysytään "miten voit nyt?" "pärjäätkö varmasti?" ? pääni sisällä kehitin jälleen kerran tarinoita, nukahdin itkuisena ja uupuneena paniikin takia. minä en jaksa tätä.

mietin eilen paljon lapsuuttani. kaikkea sitä vihaa, raivoa, yksinäisyyttä. en minä ansainnut sellaista lapsuutta. ei minulla ole edes hyviä tai kauniita lapsuusmuistoja. miksi? ei minulla ollut ystäviä. minulla oli psykologit ja psykiatrit, jotka totesivat minut aggressiohäiriöiseksi, AD/HDlapseksi, vaikeaksi lapseksi, jolla ei ehkä ole tiedossa tulevaisuutta. muistin jokaisen kerran kun isä nosti kätensä. muistan jokaisen sanan, joka minulle huudettiin. kaiken.