minun jouluni ei ollut sitä mitä odotin. itkin yksin huoneessani. olin yksinäinen. soitin tytölle itkuisena ja kerroin, etten minä kestä tätä. minä vihaan joulua nyt.. enkä koskaan ennen ole vihannut. nyt tuntuu, että joka joulu haluan vain hautautua peittoihin ja nukkua.

viime yönä viilsin pahemmin kuin aikoihin. sattuu. koko kättä särkee. en jaksa välittää.

♥~* Kaunista joulua kaikille! *~♥

Odotan kahta korppikotkaa pian saapuvaksi kotiini. Turvaton olo. Heti kun he astuvat ovesta sisään, tunnen olevani täysin voimaton, vaarassa. He saapuvat millä hetkellä hyvänsä. Viiden minuutin päästä, 30 sekunnin päästä. Milloin tahansa ja minua pelottaa. Vatsassa tuntuu olevan kirjan hurja Kurimus.

Olen jälleen aloittanut perhosprojektin. Ei enää yhtään haavaa, vain perhosia iholle. Nyt niitä on jo kolme. Eilen meinasin tappaa kaksi, mutta jotenkin minä pysyin vahvana, vaikka olenkin liian rikki.

Korppikotkat ovat täällä.

nyt taitaa vihdoin olla aikaa kirjoittaa hieman pitempi blogimerkintä teille. ikävöin tänne kirjoittamista, mutta pää on niin usvainen ja musta, että pidän sanani mieluummin paperilla kuin kenenkään näkyvillä. pelkään, että minut hylätään sanojeni takia.

päivät valuu valuu valuu ohitse kuin kämmenille laskettu kylmä vesi, tai veri joka valuu rannetta alas sormien väleihin. ulkona on valkoista. lumi on peittänyt alleen kaiken. tuntuu, että se kylmä, valkoinen aine on peittänyt minun sydämenikin siinä samassa.

minun maailmani on pysynyt mustana, pelottavan usvaisena. pään sisällä hirviöt repii ajatussolmuja auki ja jokainen avattu solmu aiheuttaa paniikkikohtauksen, hyperventilaatiota tai itkua. ja siinä samalla solmuja tulee lisää. en edes uskalla yrittää solmujen avaamista turvallisin keinoin. en uskalla puhua ihmisille enää niinkuin ennen uskalsin. pysyn hiljaa ja hymyilen.

olen lukenut paljon, mutta en ole saanut aikaseksi kirjoittaa lukemistani kirjoista toiseen blogiini. se miten kirjat herättävät minussa pahoja ajatuksia, pelottaa. haluan kirjoittaa kun pää tuntuu kevyemmältä ja valoisammalta.

kello on 10:19 ja maailma on vielä pimeän petollisessa sylissä, eikä lintujen laulua vielä kuule. mustaa (ja katulamppujen hiljaisia kuiskauksia) ikkunan takana. odotan, että kello olisi jo 14:00. se tarkoittaa tapaamista lääkärin, kahden hoítajan, sosiaalityöntekijän ja itseni kanssa. korppikotkia ja noitia. lääkäri on niiden paha johtaja. he punovat juonia selkäni takana kuuluuko tämä tyttö lukkojen taakse, hänhän viiltelee, haluaa tappaa itsensä, emme me välitä. 

kenelle minä loppujen lopuksi edes nämä sanat kirjoitan? kuka oikeasti haluaa lukea tätä. surullisen tyttörukan ajatussolmuja. kellon sekuntiviisari liikkuu hitaammin kuin normaalisti. huoneessa kaikuu viisareiden ääni tik tok tik tok , ääni kimpoilee seinistä ikkunoihin ja särkyy.
ulkona on edelleen pimeää, eikä puilla ole varjoja.

kunpa valo pääsisi täyttämään pihan, maailman ikkunani takana. silloin taivas näyttää vaahtokarkeilta.

ulkona sataa lunta ja siellä on kaunista.
minä makaan sängyssä koko päivän. itken ja makaan ja toivon, ettei huomista tule.

olen rikki. niin rikki etten oikeasti enää jaksa.