nyt taitaa vihdoin olla aikaa kirjoittaa hieman pitempi blogimerkintä teille. ikävöin tänne kirjoittamista, mutta pää on niin usvainen ja musta, että pidän sanani mieluummin paperilla kuin kenenkään näkyvillä. pelkään, että minut hylätään sanojeni takia.

päivät valuu valuu valuu ohitse kuin kämmenille laskettu kylmä vesi, tai veri joka valuu rannetta alas sormien väleihin. ulkona on valkoista. lumi on peittänyt alleen kaiken. tuntuu, että se kylmä, valkoinen aine on peittänyt minun sydämenikin siinä samassa.

minun maailmani on pysynyt mustana, pelottavan usvaisena. pään sisällä hirviöt repii ajatussolmuja auki ja jokainen avattu solmu aiheuttaa paniikkikohtauksen, hyperventilaatiota tai itkua. ja siinä samalla solmuja tulee lisää. en edes uskalla yrittää solmujen avaamista turvallisin keinoin. en uskalla puhua ihmisille enää niinkuin ennen uskalsin. pysyn hiljaa ja hymyilen.

olen lukenut paljon, mutta en ole saanut aikaseksi kirjoittaa lukemistani kirjoista toiseen blogiini. se miten kirjat herättävät minussa pahoja ajatuksia, pelottaa. haluan kirjoittaa kun pää tuntuu kevyemmältä ja valoisammalta.

kello on 10:19 ja maailma on vielä pimeän petollisessa sylissä, eikä lintujen laulua vielä kuule. mustaa (ja katulamppujen hiljaisia kuiskauksia) ikkunan takana. odotan, että kello olisi jo 14:00. se tarkoittaa tapaamista lääkärin, kahden hoítajan, sosiaalityöntekijän ja itseni kanssa. korppikotkia ja noitia. lääkäri on niiden paha johtaja. he punovat juonia selkäni takana kuuluuko tämä tyttö lukkojen taakse, hänhän viiltelee, haluaa tappaa itsensä, emme me välitä. 

kenelle minä loppujen lopuksi edes nämä sanat kirjoitan? kuka oikeasti haluaa lukea tätä. surullisen tyttörukan ajatussolmuja. kellon sekuntiviisari liikkuu hitaammin kuin normaalisti. huoneessa kaikuu viisareiden ääni tik tok tik tok , ääni kimpoilee seinistä ikkunoihin ja särkyy.
ulkona on edelleen pimeää, eikä puilla ole varjoja.

kunpa valo pääsisi täyttämään pihan, maailman ikkunani takana. silloin taivas näyttää vaahtokarkeilta.