crawling monsters inside of my head

olen kirjoittanut runoja englanniksi

lukenut kirjan joka on tärkeämpi minulle kuin mikään

olen valokuvannut

olen hymyillyt ja itkenyt yhtä aikaa

olen harkinnut viiltää (kuukausien tauon jälkeen)

olen halunnut kuolla, päivittäin, tunneittain.

taidan olla umpikujassa.

itseasiassa tuntuu, kuin se olisi täysin varmaa.

minun elämäni loppu.

en halua puhua enää edes tytölle. tuntuu kuin häntä ei yksinkertaisesti

jaksa kiinnostaa enää. puhun kuolemasta usein, eikä hän sano

mitään. olen uuvuttava. hän on ainoa syy elää, onko? onko enää.

sillä hänkin vetäytyy kauemmas. ei minulla siis ole syitä.

eihän? olenko väärässä?

haluaisin hylätä kaikki, jokaisen ihmisen elämässäni. erakoitua ja olla

ilkein ja kamalin kaikkia kohtaan. sitten he eivät enää välitä, jos

minä vain katoa, lakkaan olemasta, kuolen.

miksi sitten en tee niin? mikä minua estää? en pärjää yksin. en voi

käydä kaupassa. joten kuolisin nälkään viimeistään kuukauden jälkeen.

naurettavaa. säälittävää.

haluaisin toisaalta takaisin osaston turviin. pakoon näitä mörköjä, jotka piilottelee

tahmeita kouriaan ja teräviä kynsiään sisälläni. 

ehkä osasto antaisi uudelleen toivoa paranemiseen.

en usko. ei minulla ole enää toivoa.

tämä teksti on turhaa pohdintaa pään sisältä. enkä osaa lopettaa, sillä

haluan sanoa vielä niin paljon. 

tiedättekö sen tunteen,

kun kerrot jollekin, miten paha sinun on olla, 

eikä kukaan tunnu ottavan sinua tosissaan? saat vastauksen:
höh, raasu tai voi ei. ja siinä kaikki. ei mitään muuta. 

kukaan ei ymmärrä eikä tajua, että olet elämäsi rajalla, astumassa jo laidan yli.

ajattelin mennä parin tunnin päästä katsomaan auringonnousua rantaan.

ehkä pulahdan jäätävään veteen, enkä koskaan nouse. auringonnousun aikaan

voisi olla rauhallista ja kaunista kadota.