the cruelest thing of all is false hope

viikonlopun aikana minulle selvisi, että olen nyt yksin. minulla ei ole enää ketään kehen voin luottaa, ketään kenelle kertoa salaisuudet, jotka ryömivät ihon alla kuin toukat. minulla ei ole ketään, jonka sanoilla olisi enää painoa, ketään jota suudella tuntematta pelkoa. minulla on ystäviä ja tyttöystävä, mutta kukaan heistä ei ole luottamukseni arvoinen enää.

en tule toipumaan tästä. rikotut lupaukset hajottivat minut atomeiksi. olen itkenyt suurimman osan viikonlopustani, unohtanut syödä ja nukkua. olen repinyt hiuksiani ja saanut paniikkikohtauksia, yrittänyt huutaa, mutta ääntä ei tullut.

minuun sattuu niin paljon. 

tää yksinäisyys ei lopu. enkä enää edes halua, että se loppuu. en jaksa nähdä ihmisiä ja hymyillä, esittää olevani ihan okei, kun oikeasti tunnen en-mitään ja toisaalta taas tunnen niin suunnatonta surua, että se muuttuu fyysiseksi pahoinvoinniksi.

tulin vanhempieni luokse turvaan itseltäni, mutta tajusin jo seuraavana päivänä, etten halua olla turvassa. haluan takaisin yksinäisyyteeni, hiljaiseen ja viileään asuntoon, jonka oven voin lukita turvalukolla. haluan kaivaa terät piilloistaan, rauhoittavat taskusta ja juoda mitä tahansa alkoholipitoista samalla kun rikon ihoni. mitä väliä sillä enää on?

olen varautunut ihan kaikkeen. kirjoitin varalta kirjeet, joissa selitän, ettei tämä ole kenenkään syytä, kaikki teitte vuokseni niin paljon ja rakastan teitä kaikkia.

olen varautunut myös siihen, että joudun ehkä osastolle tämän pääni takia. ajatukset on vaan liian synkkiä ja tiedän löytäväni itseni ensiavusta jossain vaiheessa. tikattavana tai jossain vatsahuuhtelussa.

en ole varautunu kuitenkaan siihen, että selviän.

minä lupaan laihtua
minä lupaan kuihtua
minä lupaan kadota.