tää yksinäisyys ei lopu. enkä enää edes halua, että se loppuu. en jaksa nähdä ihmisiä ja hymyillä, esittää olevani ihan okei, kun oikeasti tunnen en-mitään ja toisaalta taas tunnen niin suunnatonta surua, että se muuttuu fyysiseksi pahoinvoinniksi.
tulin vanhempieni luokse turvaan itseltäni, mutta tajusin jo seuraavana päivänä, etten halua olla turvassa. haluan takaisin yksinäisyyteeni, hiljaiseen ja viileään asuntoon, jonka oven voin lukita turvalukolla. haluan kaivaa terät piilloistaan, rauhoittavat taskusta ja juoda mitä tahansa alkoholipitoista samalla kun rikon ihoni. mitä väliä sillä enää on?
Ahdistaa tämä
VastaaPoistahttp://keskustelu.suomi24.fi/node/11998822
Oon jaellut tota ympäri kyliä, kun tuntuu siltä että kaiken paskan lisäksi me saadaan alkaa varomaan myös "kavereita"...
Ymmärrän, että ahdistaa. Mulla paras ystävä meinasi hylätä minut ongelmieni takia. Hän ei jaksa kun etenen niin hitaasti. :/
PoistaYmmärrän täysin keskustelun aloittajaa! Vaikka huolehtii totta kai ystävistään, täytyy myös huolehtia itsestään. Kaikella rakkaudella<3
VastaaPoistaNämä on vaikeita asioita. Ymmärrän sekä keskustelun aloittajaa että hänen masentunutta ystäväänsä. Olen itse ollut sekä tuen tarvitsija että sen antaja. On monesti raskasta olla masentuneen ystävä. Silti haluan olla. Mutta miten pitäisi huolehtia itsestään, miten ottaa välillä omaa tilaa ilman, että toinen tuntee itsensä hylätyksi, sillä todellakaan tarkoitus ei ole hylätä. Toisaalta mistä masentunut voi tietää, minkä verran toinen jaksaa ja missä rajat kulkevat, jos toinen ei ole rehellinen.
VastaaPoista