Olen niin rikki. Olo on kuin säälittävällä surutytöllä, jonka kirjoittaa angstejaan blogiin, mutta totuus on, että minä olen sairas, vaikka sen myöntäminen sattuu ihan liikaa.

Automatkan aikainen ahdistus toi pitkästä aikaa kyyneleet silmiin. Itkin ja huusin, että olen huono huono huono, tapa minut, en jaksa, auttakaa. Olo katosi vasta kun pääsin omalle sängylle. Itkuni rauhoittui, sydämen syke hidastui puoleen. Istuin ja odotin, että jään yksin. Yksinäisyys laittoi kätensä sydämeni ympärille ja puristi niin lujaa, etten saanut hetkeen henkeä. Kylmä tuntuu luissa asti.

minä en erota enää mikä on totta ja mikä ei. onko tämä minun ahdistukseni todellinen? käynkö oikeasti terapiassa vai kuvittelenko käyväni.. Nämä harhat (tai todellisuus, en tiedä) aiheuttaa tämä jokin paha sisälläni. siivekäs demoni, varjo, musta-aukko. Jokin.