minä herään todellisuuteen. minulla on kaksi ystävää. oikeaa ystävää. toiseen luotan täysin, koko pienestä sydämestäni ja toiseen yritän opetella luottamaan uudelleen. se rakentuu hiljalleen, pala palalta kokonaisuudeksi, joka on minulle tärkeä. en luota ihmisiin helposti.

tänään olisin halunnut kirjoittaa runovihkooni runoja, mutta sanat katosivat kun avasin vihkon. sanat takertuivat kurkkuun, aivot eivät käskeneet käden kirjoittaa ajatuksia, vaikka olisin halunnut. minulla oli paljon sellaista, uutta, mutta se jäi pääni sisälle. kukaan ei koskaan näe sitä. ei se sieltä enää tule pois.

minun päässäni on liikaa ajatuksia. haluaisin aloittaa unipäiväkirjan. haluaisin myös ostaa jonkin kivan kalenterin ensivuodelle, johon merkitä terapiat ja lääkärit.

jossain vanhan kotiseutuni niityillä ketuilla on valkoinen hännänpää, kissat kiusaavat häkeissään nukkuvia koiria, tutut kasvot tervehtivät toisiaan. mutta tämä kaupunki on erilainen, tämä paikka. ihmiset eivät hymyile minulle, he eivät tunne minua. vaikka tunnen heidän katseensa minun sydämessäni, sinne he näkevät, minun sisälleni. 

my tired heart
is beating so slow

maalaan varpaankynnet uudella punaisella kynsilakalla. tahdon olla tuon kuvan tyttö, sillä hän näyttää onnelliselta, vaikkakin toisaalta myös kaipaavalta. minulla ei ole ketään, jonka kanssa polttaa tupakkaa ja juoda teetä, keskustella, nauraa, itkeä.

olisipa pian aamu. menninkäinen tulee luokse ja minä aion pitää häntä lähellä. minä nukun päivät ja valvon yöt. minä pelkään öitä ja pimeää ihan liikaa. ahdistun ja itken. katulampun valo keimailee seinillä, mutta se ei riitä nyt pelastamaan minun yötäni.

ylihuomenna lääkäri ja terapiaa. se tarkoittaa lisää lääkkeitä ja sitä, etten pystykään puhumaan. haluaisin kertoa terapeutilleni kaiken, mutta sanat jäävät kurkkuun kiinni. minun pitää opetella puhumaan. en minä muuten selviä. olen kyllästynyt olemaan puhumatta. pidän kaiken itselläni, pelkään että satutan.

lintujen laulua ei kuulu. vain varisten pelottavaa raakumista. alastomat puut näyttävät yksinäisen kauniilta. maa jalkojen alla pitää kaunista ääntä. voisin yrittää antautua unipainajaisille, varjoille. en edes tiedä millä nimellä enää kutsun kaikkea sitä pahaa, mikä sisälläni on. varjot. pimeys. musta. painajaiset, peikot (niin kuin lempikirjassani. ehkä voisin kutsua niitä peikoiksi kuten mustasiipinen tyttö.)

peikkoja sängyn alla. ilkeitä keijuja nauramassa, ivaamassa rumuuttani. ne näkevät pimeässä.

minulla ei ole tälle maailmalle mitään annettavaa. minulla ei ole kenellekään mitään annettavaa. minä olen särkynyt sydän ja rapiseva seinämaali. herättäkää minut henkiin.

eilen huuhdoin murheita alas alkoholilla toivoen unohdusta, mutta ei. muistan kaiken, muistan edelleen kuinka minuun sattuu sattuu sattuu, eikä mikään tunnu hyvältä. autotallissa sain pahimman paniikkikohtauksen koskaan. poika oli soittaa ambulanssin, mutta se meni ohi oksentamalla.

nukahdin tuttuun, silti niin vieraaseen sänkyyn toivoen etten aamulla enää heräisi.

kirjoitin paperipäiväkirjan sivuille asioita. kuinka kaipaankaan sitä huoletonta lapsuutta. miksi en voisi olla taas se viisivuotias tyttö, joka leikki kauniilla nukeilla ja prätkähiirillä? tai miksi en edes voisi olla siinä ajassa, jolloin muistan masennukseni alkaneen? minä voisin yrittää pysäyttää sen. voisin yrittää selvitä.

minua ei väsytä. nukuin jälleen kerran aamun ja päivän. valvot yön peläten pimeässä asustavia painajaisia ja peikkoja. sängyn alla ne jälleen odottavat minua, jotta voisivat hyökätä. pääni sisällä keijutyttö puhuu siitä kuinka olen maailman suurin epäonnistuja.

savukkeella käydessäni puen päälle takin ja kaulahuivin. siellä on niin kylmä. poika nukkuu sikeää unta sängyllä ja minä taidan kadota jälleen kerran kirjojen maailmoihin. haluaisin, että suosittelette minulle kauniita kirjoja.
toivottavasti pian olisi aamu. voisin taas mennä nukkumaan.

tahtoisin lähteä juoksemaan lumen keskelle. tahdon juosta keuhkoni kipeiksi, jalkani tunnottomiksi. tahdon tuntea jotain. kylmyyttä sitten jos ei muuta. minä tarvitsen kengät, jotta talvi ja lumi eivät paleltaisi varpaissa. villasukat ja teetä, kiitos. kirja ja hiljaisuutta.

tahdon hukkua musiikkiin, kirjaimiin, sanoihin, lauseisiin. tahdon unohtaa itseni kirjojen sivuille. se on minun pakokeinoni tästä todellisuudesta, joka on niin kylmä, niin surullinen.

eilen oli isänpäivä enkä minä ollut tervetullut aterialle. itkin, vuosin verta, vaikka olisinkin tahtonut vain piirtää perhosia käsivarsiin. ihottumaa kyynerpäässä. nuha. kipeä kaula.

Olen kirjoittanut jo 100 blogitekstiä ja tämä on 101. blogitekstini tänne.
Tuntuu, ettei oikeastaan kukaan ole enää kiinnostunut,
mutta toisaalta miksi muuten minulla olisi jo hiukeat 54 lukijaa?

autossa bentsohuuruissa katselin punaisia valoja, sinisiä valoja, keltaisia valoja. ne muodostivat keijuja ja peuroja, perhosia ja kukkia, tähtiä ja kaikkea kaunista. näiden lääkkeiden vaikutus on parempi kuin toivoin. tuntuu rauhalliselta. ja nyt on vielä parempi kun juon lasillisen humalaa tähän päälle. ihana olo. minä lennän. siltä minusta tuntuu.

En osaa enää ajatella selkeästi. Olen itkenyt liikaa, ollut liian surullinen jo toista päivää.. oikeastaan jo viikon ajan on tuntunut ihan liian pahalta edes hengittää. Syöminen sen sijaan on liian helppoa. Syön syön syön ja paisun, turpoan. Itken sitä miltä näytän. Itken sitä mitä minä olen. Itken sitä, kuinka olenkaan saanut puolet tämän kaupungin asukkaista vihaamaan minua.

enkä minä enää uskalla puhua. pelkään puhua pojalle, menninkäiselle.. kaikille. en osaa enää kertoa miltä minusta tuntuu. miten jatkuvasti suru kuristaa ja yrittää hukuttaa mustaan mereen. en tahdo hukkua siihen. tahtoisin taas nähdä värit. maailmani on mustavalkoinen, synkkä, myrskyinen. maailmani on mutaa, suonsilmäkkeitä ja kuiluja, joihin on liian helppo tippua.

tänään on ollut surupäivä. olen ollut itkuinen, mutta pitänyt itkut piilossa. isä sanoi minun olevan häpeäksi, hänelle, koko suvulle. hänen äänestään kuulin, että "miksi et voi olla kuten tavalliset tytöt" ja minua itketti lisää. olen kirjoittanut turhia sanoja muistiin, katsonut kun lumi liikkuu aavemaisena asfaltin pintaa pitkin ja meinannut liukastua useasti. parveke on jäässä. ulkona on kylmää. lunta ja jäätä. sydän on jäässä.

haluaisin kertoa onnellisia asioita. minulla on uusia kirjoja, jotka saavat hymyilemään. tuntemaan muutakin kuin alituista tyhjyyttä ja surua. fantasiaseikkailu, tositarinoita ja keijuja. alicen seikkailuja ihmemaassa ja enselin ja kreten seikkailuja zamonian suuressa metsässä. tahtoisin lukea taas sadun peikosta ja keijusta. tahtoisin lukea muumikirjoja ja juoda teetä. tahdon muumimamman sienimuhennosta ja pannukakkuja!

haluaisin olla onnellinen. tavallinen. mutta mikä on tavallisen määritelmä?

minua on helppo satuttaa. otan kaiken vastaan vain sanomalla "hyvä on sitten" tai "okei" ja annan olla. itken yksinäisyydessä ja puristan rintakehää, sattuu sattuu, enkä haluaisi olla näin heikko. miksi minua on helppo satuttaa? miksi ihmiset tuntuvat nauttivan siitä? ensin puhutaan kipeitä asioita, annetaan taas olla ja kun olen juuri saanu itseni hieman enemmän kokoon kipeät asiat otetaan uudelleen esiin. en kestä tätä enää, en minä ole sinun nukkesi, tajua se jo, kiltti.

jääkaapissa tarvittava määrä humalaa, tupakkaa pitämään rauhallisena. lääkkeet hidastamaan pulssia.

menninkäinen humaltuu. missä minun humalani on? missä minun unohdukseni? miksi kukaan ei näe minua, minun sisälleni. miksi kukaan ei voi nähdä, että olen rikki. ihmiset näkevät muut rikkinäiset sydämet, eivät minun sydäntäni. (ehkä minä tosiaan osaan näytellä niin hyvin)

itken tietokoneen surinan tahtiin. katulampun valo valaisee huonetta, tähdet ovat peittona, suojelevat.

haluaisin sulkea sinut pois sydämestäni jo tänä yönä. sydän murenee lopullisesti minun yrittäessäni pitää näytelmää yllä. masennus takertuu kurkkuun kiinni, itken yön syleilyssä tunteja ja katson nukkuvaa pikkusiskoa. ahdistuskohtauksia.

en jaksaisi olla.

i talk to you in my head all the time on nyt kastehelmiä selkärangan nikamilla.

odotan huomenna postia. uusia kirjoja, uusia maailmoja joihin kadota tunneiksi. todellisuuden unohtamista, teetä ja sivuja, joiden sanat saavat lumoihinsa (kuten aina). poika nukkuu ja minua ei vieläkään väsytä. minun päälleni sirotellaan unihiekkaa vasta aamun koskettaessa ihoa. kaipaan mummolaan.