mikä minussa on vikana. miksi minulle annetuilla lupauksilla ei ole mitään merkitystä. ja sitten kun kysyn niin puolustuspuhe alkaa. ja lopulta hän puhuu itsensä pussiin ja minua niin itkettää että tämä on aina niin tätä eikä mikään ikinä muutu meidän kahden välillä. minä yritän parhaani. minä en riko lupauksia. minä haluan taas, että hän on minulle tärkeä, ystävä, parhain ystävä, mutta en minä yksin voi tätä pitää yllä. en jaksa olla loukattavana enää, en j a k s a.

tänään minulla on taas siniset silmät ja tänään minä en aio syödä. tänään minä annan itseni jälleen kerran kadota kirjojen kauniimpiin maailmoihin. eilen luin kirjan loppuun ja itkinitkinitkin, koska kirja loppui surullisin sanoin ja hetken toivoin olevani kirjan tyttö, tessa.

drop me on the floor and run run run honey

näin unta enkelitytöstä. hirvittävä riita, jolla oli kaunis loppu. näin kai myös unta vanhempieni kuolemasta. äitini hukkui ja isäni ampui itsensä kun sai tietää äitini hukkuneen. aamulla itketti, mutta en itkenyt. menninkäinen oli vieressä kun heräsin.

pitäisi lukea jokin kaunis tarina, että tämä olo katoaisi. tämä on jatkunut jo liian kauan. kai minä tätä voisin kutsua ns. masennuskaudeksi. masennus ottaa tiukemmin kiinni, kuristaa ja pitää sylissä. lohdullista ja pelottavaa. ja minä ahdistun pienimmästäkin näinä päivinä.

tekisi mieli vajota peittojen sekaan itkemään. tänään minulla oli syvän siniset silmät, liikaa meikkiä ja päänsärkyä. tänään minua itketti enemmän kuin aikoihin, mutta minä purin hammasta lujasti yhteen enkä valuttanut kyyneliä.

ja voi kunpa joku sieppaisi nämä painajaisunet.

eilen minä leikkasin itse omat hiukseni keittiösaksilla lyhyemmiksi. minä itkin peilin edessä kasvojani, vartaloani. en muista milloin viimeksi olisin tuntenut niin kamalaa itseinhoa. eilen ihmiset olivat humalassa. eilen menninkäinen oli luonani pitkästä aikaa ja jäi yöksi. eilen minua oksetti, enkä saanut muita humaltuvia kiinni.

tänään minä siivosin siivosin siivosin menninkäinen apunani, enkä muista milloin viimeksi olisin ollut näin ylpeä itsestäni. sain oikeasti aikaan jotain. en istunut koko päivää tuijottaen tietokoneeni näyttöä, maannut sängyllä ja lukenut. minä siivosin, järjestin ja minä hymyilin. musiikin tahdissa tanssahtelin. lattioilla ja pöydillä, lauloin kaikki kappaleet mukana ja nauroin välillä niin että poskiin ja vatsaan koski.

tänään olin ehkä onnellinen hetken aikaa.

vaatteita ♥

menninkäinen tilasi minulle synttärilahjaksi kasan vaatteita;

ihana hiuspanta!

anteeksi kamalasti mutta olen niin innoissani näistä kaunokaisista etten voinut vastustaa kiusausta näyttää niitä myös teille! mitä olette mieltä? ja saatte nyt hieman käsitystä miun tyylistäkin.

lost in Ecstasy

i'm not alive, i'm just breathing.

miksi minä annan ihmisten kohdella minua huonosti. miksi minua ei haittaa. miksi annan pojan käydä minuun käsiksi suutuspäissään, enkä ala edes itkeä tai huutaa. miksi miksi miksi. ikuisuuskysymyksiä ja ikuisuusprojekti oppia välittämään.

en tiedä miten päin olla enkä tiedä jaksanko tänään hengittää tai edes huomenna. en tiedä tahdonko kuihtua vai en. en tiedä haluanko tänään kadota kirjoihin. en tiedä mitään ja olen niin hukassa. suutelen pääni sisällä harmaita pilviä ja kauniita naisia.
minä haluaisin olla maailman hiljaisin tyttö, jonka selästä kasvaa sudenkorennon siivet (kuin silkkipaperia tai taivaan harsoiset pilvet) ja minä tahdon olla tupakansavu, joka tarttuu kiinni vaatteisiin ja hiuksiin. tahdon olla tuoksu, jota ei unohdeta ja sanat, joita ei uskalleta sanoa ääneen.

mutta minä olen vain hiekkaa tuulessa, ylitän suojatiet katsomatta ensin oikealle ja sitten vasemmalle. minä olen seinistä halkeileva maali.

ja kasvaminen tuo mukanaan vain kasoittain surua. ehkä siksi minun sisälläni onkin peter pan. ehkä siksi tahtoisin olla liisa, joka seuraa valkoista kania ja kuuntelee tarinoita maailmasta, jota ei kai oikeasti ole. ja tänään minun sydämeni valuu lattioille surullisia säveliä, eikä kukaan nosta sydäntäni takaisin paikoilleen, ompele sitä tiukasti kiinni niin ettei se enää koskaan voisi pudota.

ja toivon etten jaksaisi välittää

päivät ovat olleet samanlaisia kuin aina. yksinäisiä, hiljaisia. olen eksynyt kirjojen maailmaan, elänyt kirjojen hahmoissa ja tuntenut hetken olevani elossa. tuntuu, että minun päälleni lapioidaan kuormittain surua ja ahdistusta, jatkuvasti, koko ajan. paperipäiväkirjani sivuja täytti sanat: "minun läheiseni ovat joutuneet tuntemaan takiani niin paljon häpeää, pettymyksiä, vihaa ja pelkoa, etten tiedä miten voisin olla vihaamatta itseäni."

minä en jaksa enää haaveilla mistään. ennen haavemaailmoihin pakeneminen oli lohtu, nyt se tuottaa vaan kipua. pakenen mieluummin keskelle kirjojen surullisia ja kauniita tarinoita. ja minä tahdon olla tessa, sonja o., vår ja kaikki ne ihanat hahmot, jotka kirjahyllyssäni lepäävät.

auttakaa minua jaksamaan

kuka minä olen paljastamatta liikaa

päätin siis nyt kirjoittaa itsestäni pienimuotoisen elämänkertatekstin. eli aloitetaan ihan perusjutuista;

Lain mukaan minä olen aikuinen. Minulla on musta lyhyt tukka, joka on aina sekaisin. Tykkään mekoista ja hameista, mutta pukeudun lähinnä farkkuihin. Minulla on kaksi kaunista lemmikkieläintä. Minulla on poikaystävä ja muutama hyvä ystävä. Lävistyksiäkin löytyy mm. huulesta, kielestä, korvista, navasta. Tatuointeja tulossa tulevaisuudessa useampikin. Haluan tatuoinneille merkityksen. Minä kirjoitan runoja ja novelleja, päiväkirjaa ja blogeja. Minä rakastan lukemista r a k a s t a n. Toisiin maailmoihin katoaminen on parasta mitä tiedän. Olen kai hieman eskapisti, olen ekstaatikko ja pessimistikin. Minä pidän laulamisesta ja minua yritetään kannustaa laulukilpailuihin, mutta en ole samaa mieltä lauluäänestäni.

Olen alkukevätlapsi. Minulla on äiti, isä, sisko, veli ja iso suku. Olen ollut aina aika perhekeskeinen ihminen. Minä viihdyn perheeni seurassa. Pienenä minä olin AD/HD-lapsi, aggressiohäiriöinen ja ilkikurinen tyttö, joka repi hiuksia ja löi luokkatovereita. Minä olin yksinäinen lapsi. Minulla ei ollut yhden yhtä ystävää. Minulla oli minun mielikuvitusmaailmani ja siitä psykologit olivat huolissaan. Minua kiusattiin ja minä kiusasin takaisin. Minua vastassa oli kymmenpäinen lauma lapsia joita vastaan minä yksin taistelin. Minun taipumukseni masentuneisuuteen huomattiin jo kymmenvuotiaana. Pari vuotta sen jälkeen se jätti minut ensimmäisiä jälkiä. Viiltelystä tuli osa elämääni jo ala-aste vuosinani.

Yläasteelle mennessäni asiat muuttuivat pikkuhiljaa. 7. luokalla minusta ei vielä pidetty, mutta 8.-9. luokilla minusta tuli jonkintyyppinen huono esikuva minua nuoremmille. Minä tupakoin, ryyppäsin ja minusta otettiin mallia. Alempiluokkalaiset pitivät minusta ja minulla oli siksi paljon kavereita tuohon aikaan. Pukeuduin mustaan ja takutin tukkani peikkopörröön, meikkasin tummasti ja värjäsin hiuksiani milloin vihreäksi milloin mustaksi. Masennus oli edelleen iso osa elämääni. Yläasteella kuvioihin tuli mukaan myös ahdistuneisuus ja syömishäiriö. Bulimia.

Syömishäiriöisenä tyttönä minua ei kuitenkaan pidetty, siitä ei tiennyt kukaan, mutta laihuuttani kauhisteltiin jatkuvasti pukuhuoneissa. Pidin siitä ja siksi syömishäiriö jäikin minuun tiukasti kiinni. Se ei lähde. Minun ihanan kamala hirviöni, jota vihaan ja rakastan yhtäaikaa.
Yläaste vuosina viiltelyni paheni. Viihdyin kaupungin öissä. Minä join, annoin miesten ja naisten tehdä minulle mitä he halusivat. Minulla oli poikaystäviä ja tyttöystävä. Olen suudellut lähes kaikkia tuttujani. Minun huuleni ovat koskettaneet kymmeniä, lähes satoja huulia. Minä olin villi, spontaani. Ja silti sydämessäni olin runotyttö. Kaikki tiesivät minun herkästä puolestani, eikä se estänyt minua menemästä. 9. luokan aikana tapasin nykyisen poikaystäväni, avopuolisoni, kihlattuni. Ensimmäinen vuosi hänen kanssaan oli upein. Humalluttiin joka viikonloppu, rakasteltiin kaikkialla ja jatkuvasti. Kaikki oli upeaa ja tajusin, että hänet minä tahdon nyt heti.

Yläasteelta siirryin ammattikouluun, jota kesti vain puoli vuotta. Minun sairauteni ottivat minusta entistä tiukemman otteen. Masennus toi itseään ilmi nyt fyysisenäkin kipuna. Vatsakipuja, päänsärkyä. Kaikkea sitä päivittäin. Minun oli pakko jättää koulu ja tulevaisuudesta unelmointi. Lähes kolme vuotta olen ollut työtön, enkä ole opiskellut. Sairauslomia, lääkkeitä, terapiaa, osastohoitoon suositteluja. (Osastolle minua ollaan yritetty saada jo viiden vuoden ajan.) Lääkkeet suostuin aloittamaan n. vuosi sitten. En koskaan uskonut niihin. Minulla oli useita lääkäreitä ja kaikilla oli eri diagnoosit minulle kirjoitettavaksi. Söin rauhoittavia, masennuslääkkeitä, verenpainelääkkeitä (nopean pulssini takia).. Kaikkea on kokeiltu ja kokeileminen jatkuu jatkuu jatkuu.

Papereissa on lukenut mm.
F40.0 Julkisten paikkojen pelko
F41.1 Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö (yleistynyt tuskaisuus)
F41.2 Sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila
F42.0 Pääasiassa pakkoajatuksina ilmenevä pakko-oireinen häiriö
F50.1 Epätyypillinen laihuushäiriö
F51.0 Unettomuus, ei elim.
F40.1. Sosiaalisten tilanteiden pelko
F32 Masennustila

Epäillään mm. kaksisuuntaista, skitsofreniaa (koska sitä löytyy suvusta ja muutamat oireistani sopivat siihen liiankin hyvin).

I'm a crazy girl like they say.

Kysy jos tahdot tietää lisää. Tämän verran itsestäni jaksoin nyt kirjoittaa.

mona lisa oh.

pelko on ihmisen alkukantaisimpia tunnetiloja.  ja fobialla tarkoitetaan vahvaa pelkoa johonkin tiettyyn asiaan. kuten minulla klovneihin, autolla matkustamiseen ja ihmisjoukkoihin. ampiaisiin, muihin hyönteisiin ja yksinjäämiseen.
ja papereissakin joskus taisi lukea;
F40.01 Julkisten paikkojen pelko; samanaikainen paniikkihäiriö
F40.1 Sosiaalisten tilanteiden pelko

sitä vaan toivoo, ettei pelkäisi niin paljon kaikkea. ettei kehittäisi uusia pelontunteita itsessään. enkä minä koskaan opi, ettei klovnit minua satuta, ettei ampiaisen pisto niin kipeää voi käydä. ennen minä pelkäsin korkeita paikkoja. kiipesin kerrostalon katolle ja enää minä en pelkää. korkealla tuuli tuntuu ihanammalta. korkealla on kaunista. vaikka sydän lyö sataakolmeakymmentä. ahtaita paikkoja minä vielä pelkään. hissejä, pieniä yleisvessoja. pelkään kun minut kahlitaan paikalleen, estetään liikkuminen mihinkään suuntaan.

ihminen on luotu pelkäämään. se on varovaisuutta. mutta kun pelkää niinkuin minä, se haittaa elämää. se vaikeuttaa jokapäiväisiä asioita. kaupassa käyntiäkin. kaikkea. ja minä yritän vaan jatkaa uskottelemista, että kaikki on hyvin, mitään ei tapahdu täällä, ei sinulle oikeasti naureta, mutta en minä itseäni usko.

shadows cannot hold hands

vanhempieni luona on niin paljon rauhallisempaa kuin kotona. odotan innolla ja pelolla viikonlopun suuria juhlia. niin paljon ihmisiä. pitää hymyillä, olla sosiaalinen ja yrittää pysyä jutussa mukana. pitäisi juoda niinkuin sivistynyt aikuinen, enkä minä taida osata. pitäisi olla aikuinen.

on vaan niin käsittämätön ikävä enkelityttöä.

blogimerkintä numero #200

tämä on minun kahdessadas blogitekstini.
eilen kirjoitin puhelimen muistiini;

sydän lyö ahdistuksen tahtiin peiton alla. peikkoja on sängyn alla ja seinille maalattuna synkät sanat. yritän saada unta, mutta uni ei tule. puhelimen muisti täyttyy turhista sanoista, loputtoman surun sanoista, suudelmien kaipauksesta ja kesän sitruunaperhosista. minulla on vieläkin punaiset jouluvalot seinällä. timantteja heijastuu ikkunalasiin.

huomenna näen menninkäistä. huomenna matkustan jälleen vanhempieni luo. mukaan pakkaan ison kasan kirjoja ja nätit vaatteet viikonlopun juhliin. ensi viikonloppu tarkoittaa humaltumista alkoholista ja toivottavasti korviin kuiskatuista rakkaussanoista.

ahdistun minua ympäröivistä äänistä. kunpa olisi hiljaista. niin hiljaista, että voisin kuulla vain oman sydämeni nopeat lyönnit, veren kohinan suonissa ja hengitykseni vaihtelevan rytmin.

kolmen aikaan yöllä kävin hereillä. heräsin siihen kun joku oli ovella (ja se olikin vain harhaääni) ja sitten ikkunaan koputettiin (eikä sekään ollut todellista). minä pelkäsin, tärisin peittojen alla ja yritin nukahtaa uudelleen. kävin tupakalla, jotta rauhoittuisin. typerä mielikuvitus. typerä minä. mitä minä oikein pelkään? tupakka tuoksui käsissä ja hiuksissa. menin takaisin nukkumaan.

eilen minusta tuli vuoden vanhempi. tänään minä olen maannut sohvalla, lukenut kirjan ja kirjoittanut jotain satunnaista tietokoneeni kätköihin. kirjoittanut siitä kuinka kosketus saa koko kehon värisemään. kirjoittanut,  kuinka hengityksessä tuoksuu tupakka tai huulilta voi maistaa jotain tuttua.

puolialastomana yksin kirjoitan ja juon lonkeroa. kukaan ei ole häiritsemässä moneen tuntiin. ja pitkästä aikaa kirjoittaminen tuntuu niin käsittämättömän hyvältä.

.

paluulippusi minun sydämeeni on revitty.

taivaanrantaan syöpyy viimeyön tähdenlennot

ja merenpintaan jäätyneet tuulet itkevät.

sillä tytöllä oli kaipuu

ja huokauksia ei kukaan kuullut.

ikävä piirtää hiilellä sydänkammiot

täyteen kärpäsiä.

villivadelmien tuoksu unohtuu

kun myrskyvesi huuhtoo kallioiden pintaa.

i want this to last

ylihuomenna olen vuoden vanhempi. syntymäpäiväsuunnitelmat menevät jo toista vuotta putkeen piloille. olisin vain halunnut viettää rauhallista iltaa vanhempieni luona, nähdä muutamia ystäviä, juoda ja katsoa elokuvia. äiti ei halua minua sinne. hän ei jaksa. ja minuun sattuu. minut käännytetään pois syntymäpäiväni alla.

taidan vajota viikonlopuksi kirjojen maailmaan. en minä jaksa juhlia syntymäpäivääni. onko sillä edes väliä? tiedän, että jokin menisi pieleen kuitenkin, kaikesta huolimatta, aina. viime vuonna oli elämäni tärkein syntymäpäivä, eikä silloin poikaystäväni ollut paikalla. hänet riistettiin minulta ja minä olin surullinen ja itkuinen koko päivän. nukuin yöni yksin luettuani ensin kirjojen sivuilta sanoja kauniimmasta ja paremmasta.

ehkä tänä vuonna teen samoin. haaveilen ja toivon.

i wake up and realize that i'm still dreaming

eilinen ja tämä päivä ovat olleet sanoinkuvaamattoman kamalia. menninkäinen on soittanut ja puhunut liikaa ja silti liian vähän ja minä kuolen tähän ikävään ja suruun. painajaisia, suihkussa oksentamista. parvekkeelta alas katsominen ja tekee mieli hypätä.

vain muutamia päiviä ja olen jälleen vuoden vanhempi. minä en tahdo olla aikuinen. en tahdo vastuuta. sisälläni peter pan itkee, eikä sitä itkua saa loppumaan. tahdon tuntea jotain. kipua. onnellisuutta. mutta minä tunnen vain surun painon rintalastalla, keuhkoissa surun kynnet ja hampaat kiinni sydänkammioissa. kuinka paljon ihminen kestää? kuinka paljon minä vielä kestän?


37 päivää

black swan kosketti, herätti ajatuksia ja tunteita. mikään elokuva ei ole aikaisemmin tehnyt tätä minulle. ei koskaan näin paljon ajatuksia. haluan katsoa elokuvan uudelleen ja uudelleen. minä rakastuin.

so it goes

olisin halunnut sanoa enkelitytölle, että "kiltti, jää vielä hetkeksi. minua ahdistaa ja pelottaa. jää.", mutta en sanonut mitään. olisin halunnut itkeä ja kertoa miten pahalta kaikki tuntuu ja siitä huolimatta minä olin vain hiljaa. "heihei" ja hän oli jo poissa. päiväkirjan sivuille kirjoitin menninkäisestä.

menninkäinen soitti ja ilmoitti jäävänsä laitoshoitoon. minä olen typerä. reaktioni oli "aha okei" ja puhelu loppui. hän täyttää 18 vuotta ja silti hän jää sinne vaikka saisi lähteä sieltä pois tasan viikon päästä. minua itkettää ja ahdistaa. hän on muuttunut. hän on kiintynyt siihen paikkaan. hän on mieluummin siellä kuin minun kanssani vapaana. (vaikka enhän minä ole vapaa).

yö oli painajaisia. enkelityttö satutti, yskin verta. en osaa nukkua.

maalaa taivaani kultahileillä

pian 200 blogitekstiä kirjoitettu tähän blogiin. en tiennyt pystyväni mihinkään tällaiseen. jokainen entinen blogini unohdettiin ennen sataa blogitekstiä. ehkä tämä sitten on sellainen blogi, jota aion pitää yllä hieman pidempään. eikä se onnistuisi ilman teitä. kiitos.

                                                  kuva by: jessica alena

unohdin tänään ottaa lääkkeet. vieroitusoireita ei tullut, ei onneksi. hymyilin kauniille musiikille, kauniille kirjalle. hymyilin sanoille, joita tänään sähköpostiini ilmestyi. hymyilin muistoille. menninkäisen kirje kantoi muistot jostain kaukaa takaisin syliini. itkin ja hymyilin. olin surullinen, sillä mikään ei ole enää niinkuin silloin, mutta olin myös onnellinen. minä tein kerran menninkäisen onnelliseksi. vaikka lopulta tuhosinkin hänet.

30.1.2011 oli elämäni kamalin päivä. ja sen päivän joka ikinen minuutti pyörii päässäni. en saa sitä pois. en puhu siitä kenellekään, mutta näen kuinka menninkäinen aina uudelleen ja uudelleen ottaa minut syleilyynsä itkien, jättäen hyvästejä. minuun sattuu vieläkin. miten tällaisesta voi toipua?