blogimerkintä numero #200

tämä on minun kahdessadas blogitekstini.
eilen kirjoitin puhelimen muistiini;

sydän lyö ahdistuksen tahtiin peiton alla. peikkoja on sängyn alla ja seinille maalattuna synkät sanat. yritän saada unta, mutta uni ei tule. puhelimen muisti täyttyy turhista sanoista, loputtoman surun sanoista, suudelmien kaipauksesta ja kesän sitruunaperhosista. minulla on vieläkin punaiset jouluvalot seinällä. timantteja heijastuu ikkunalasiin.

huomenna näen menninkäistä. huomenna matkustan jälleen vanhempieni luo. mukaan pakkaan ison kasan kirjoja ja nätit vaatteet viikonlopun juhliin. ensi viikonloppu tarkoittaa humaltumista alkoholista ja toivottavasti korviin kuiskatuista rakkaussanoista.

ahdistun minua ympäröivistä äänistä. kunpa olisi hiljaista. niin hiljaista, että voisin kuulla vain oman sydämeni nopeat lyönnit, veren kohinan suonissa ja hengitykseni vaihtelevan rytmin.

kolmen aikaan yöllä kävin hereillä. heräsin siihen kun joku oli ovella (ja se olikin vain harhaääni) ja sitten ikkunaan koputettiin (eikä sekään ollut todellista). minä pelkäsin, tärisin peittojen alla ja yritin nukahtaa uudelleen. kävin tupakalla, jotta rauhoittuisin. typerä mielikuvitus. typerä minä. mitä minä oikein pelkään? tupakka tuoksui käsissä ja hiuksissa. menin takaisin nukkumaan.