Paha ahdistuskohtaus jälleen autossa pelkääjän paikalla. Pidättelin itkua ja katselin kaupungin ohikiitäviä valoja, yritin rauhoitella itseäni. Onnistuin siinä hetkittäin, mutta kohtaus palasi polttavana rintalastan alle. Pidin poikaa kädestä ja toivoin olevani kotona, turvassa, piilossa maailmalta.
Syksyn lehdet peittävät asfaltin pintaa. Itken ikävää aikoihin, jolloin minun tukkani oli punaisempi kuin koskaan ja minä kävelin useita kilometrejä kamera kaulassa metsässä ja rannoilla. Minun sydämeni itkee, minun sydämeni on rikkinäisempi kuin koskaan aikaisemmin.
Mikset sitten kävelisi taas? Tuntuuko se mahdottomuudelta?
VastaaPoistaHalauksia, pieni.
Ehjäisin sydämesi ja korjaisin säröt hello kitty -laastareilla.Tee niistä ajoista nykyaikaa.
VastaaPoistaMinä kuuntelen Jenni Vartiaista ja itken. Olisipa minullakin käsi, josta pitää kiinni...Voimia <3
VastaaPoista