yön illuusiot

Eilen kuuntelin kuinka se juomalasi särkyi. Itkin illan ja pitelin puhelinta kädessäni. Halusin soittaa itselleni ambulanssin. Sanoa, että olen valmis tappamaan itseni hetkenä minä hyvänsä, hakekaa minut pois, antakaa minun paeta sairaalasänkyyn turvaan tätä todellisuutta, joka on pelottavampi kuin aikoihin. Poika vie minut vanhempieni luokse ja minä itken kirja sylissäni koko matkan. Katulamput valaisevat jalkojani, jotka tärisevät pelosta. Pyytelen anteeksi olemassaoloani ja poika rauhoittelee. Se ottaa kädestä kiinni ja sanoo, että kaikki on hyvin. Eikä ole. Minä tiedän, ettei mikään ole hyvin.

 Kun saavuin tuttuun ja turvalliseen paikkaan äiti oli vastassa. Hän lähes juoksi minua kohti ja sulki tiukkaan halaukseensa ja silitti hiuksia. Hän kysyi, mikä minun on ja minä kerroin kuinka maailma kaatuu niskaan, kuinka en enää tiedä mikä on totta ja mikä ei. Kerroin kuinka rintalastan alla polte kasvaa vaan suuremmaksi ja suuremmaksi päivä päivältä ja hän sulki minut tiukemmin syliinsä. Itkin ja pyysin päästä nukkumaan. Äiti antaa unilääkkeen ja varoittaa, että päiväys on mennyt kuukausi sitten.

Puoli tuntia lääkkeen nielemisen jälkeen todellisuus väistyi. Itkin ja tärisin sängylläni pelosta. Sälekaihtimet olivat läpinäkyvää usvaa. Pilvikäsi kurotteli minua kohti ja minä yritin ottaa siitä kiinni, mutta turhaa. En saanut otetta. Olisin voinut lentää pilvien lailla taivaalla, katsella ihmisten kärsimystä (kerrankin olisin se, joka on huoleton ja onnellinen). Hallusinaatioiden keskeltä soitin menninkäisen luokseni nukkumaan.

Kaikki on harmaata. Huoneen keltainen valo sulkeltaa sydämeeni harmaana ja kylmänä. Tunnen kuinka suru yrittää piiloutua katseilta ja minä väännän kasvoilleni huolettoman ilmeen ja olen niinkuin kaikki olisi täydellistä. Hymyilen ja kirjoitan päiväkirjani sivuille, kuinka minuun sattuu. Menninkäinen makaa sängyllä silmät kiinni. Minä kirjoitan sanoja pahuudesta, surusta, ahdistuksesta. Minä en tiedä enää mistään mitään.