mä oon istunut tässä jo monta tuntia

Satu peikosta ja keijusta saa minut melkein kyyneliin. Kaikki

on niin täydellisen ihanaa satumaailmoissa. Miksi minä en

voi matkustaa sinne myös? Tahdon sudenkorennon siivet,

joilla lentää puiden oksien väleistä, kurotella kohti auringon lämmintä syliä,

liitää veden yläpuolella tehden viivaa sormella sen pintaan.

Juuri nyt minä tahdon matkustaa unimaailmani turviin,

unohtua sinne tunneiksi, päiviksi, kuukausiksi, vaikkakaan se 

ei onnistu. Minuutteja tai tunteja. Ei yhtään päivää. 

Päiväunissa minä olen turvassa. Uneni syleilevät minua pinnan alla,

pilvien yläpuolella, kukkien keskellä, metsän siimeksessä. 

Jokainen päiväuni kuitenkin loppuu ihan liian pian. Valo tulvii

sisään ikkunoista ja todellisuus saa otteen minusta.

Mukin pohjalla maitokahvi pinttyy kiinni, sokerinmurut

ovat kuvioineet pöydän. Kahviläikät peittävät valkoista tasoa,

ikkunoiden takaa kuuluu ääniä, joissa minä en ole ollut osallisena aikoihin.

Tuuli puhaltaa sisään huoneeseen, jonka seinät tuntuvat

tulevan lähemmäs hetki hetkeltä. Lämmin tuulahdus puhaltaa

paitaani eloa. Suljen sälekaihtimet ja menen makaamaan sängylle.

Käperryn niin pieneksi kuin vain voin, suljen silmäni tiukasti kiinni

ja kurottelen käsilläni kauniimpiin maailmoihin.