Portaikossa kaikuu askeleet.
Käperryn pieneksi keräksi sohvalle,
pitelen käsilläni jalkoja mahdollisimman lähellä vartaloani.
Kuulen kuinka sydän hakkaa vimmatusti,
kuinka veri kiitää suonissani ja kohisee kuin koski.
Hengitys on raskas.
Ikkunaverhon takana kaupunki kutsuu minua käsivarsilleen,
jotka minä unohdin silloin kauan sitten.
Kaipuu kiirii sydämeeni aallokon lailla, joka lyö
raivokkaasti vasten kallioita.
Mutta minun kaipuuni kuolee hetkeä myöhemmin aallon rikkoutuessa pisaroiksi.
Sydän on hetken hiljaa
ja pidättelen hengitystäni.
Kaupunki katsoo minua kuin itkien, eikä taivaanranta hymyile minulle enää.
Poltan savukkeita ketjussa.
Tuuli puhaltaa lempeästi hiukset kasvoilleni ja minä hymyilen.
Sieraimiin kantautuu jostain kaukaa veden makea tuoksu,
joka sekoittuu kaupungin saastaan;
bensiiniin ja pakokaasuun.
muistan kuinka halusin suudella huulesi ruvelle
auringon lävistäessä kauniit piirteesi.
korvalehtesi värjäytyi silloin punaiseksi valon kosketuksesta.
Kaipaan hyvin nukuttuja öitä vasten sinun hiestä märkää ihoasi,
vartaloni vasten omaasi.
Mutta jälleen on aika laittaa nukkumaan sellaiseen viereen,
joka ei pitele minua kiinni, turvassa yön tuomilta painajaisilta.
Ei hän pitele minua käsivarsillaan niin kuin sinä.
Suru kasvaa sisälläni suuremmaksi ja aina vaan suuremaksi.
Se on kuin hiiltä. Mustaa, pelottavaa, mutta silti lohdullista.
suru on minun turvani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
kerro minulle kauneimmat salaisuutesi